Lähes kolkyt täynnä

Huomenna tulee täyteen 29 viikkoa ja sit enää viikko ja ollaan lääkärinkin sanojen mukaan turvallisilla vesillä. Välillä sitä toivoo, että vois vaan nukahtaa ja herätä jonain kauniina päivänä ja lapset oiskin valmiita syntymään. Olo on oikeesti "vähän" tuskanen.

Perjantaina käytiin neuvolassa. Yllättäen paino ei ollut miulla noussut joulun jälkeen, vaikka vauvat ultrien perusteella ovatkin kasvaneet. Kaikki muu sen sijaan olikin kunnossa ja Pikku-Tee yritti kovasti rikkoa sydänääntenkuunteluanturia potkimalla. Tästä lähtien käydään neuvolassa kahden viikon välein entisen neljän viikon sijaan.

Tänään oli taas äitiyspolikäynti ja lääkäri oli sama kuin viimeeksi. Painoarvioissa kumpikin poika ylitti kilon rajapyykin: Iso-Tee 1290 g ja Pikku-Tee 1165 g. Lääkäri totesi pojat "erittäin runsaasti liikkuviksi" ja sitä ne on nyt olleetkin. Toiset huolestuu, kun vauvat ei liiku, mie mietin, et pitäiskö siitä huolestua, kun vauvat ei oo hetkeekään paikallaan? Nyt lähes neljä vuorokautta jatkunut maratooni on pitänyt tehokkaasti hereillä ja en käsitä, millä sitä oon jaksanut muutaman tunnin unilla per yö. Vinkiksi lääkäriltä saatiin vino pino tyynyjä kasattuna joka puolelle.

Sain sit myös sairaslomaa. Tai siis jatkoa sairaslomalle ja nyt ihan sinne äitiysloman alkuun asti. Töissä kävin esimiehen kanssa haastelemassa ja hain samalla jotain henk.koht. tavaroita ja pakkasin töihin jäävät tavarat kasaan. Tuohon rakennukseenhan en tuu palaamaan, jos kaikki vaan menee niin kuin pitää. Vein työkavereille pullaa. Hassua kyllä, hieman haikea olo oli lähteä töistä, kun tietää, ettei sinne mee ehkä pariin vuoteen. Tai no ainakaan vuoteen. Toisaalta kuitenkin kun tuolla tuli käytyä ja sain jopa selvitettyä vanhempainetuushakemuksen laidan (viipyivät mein palkkahallinnossa turhan pitkään), tuntuu kuin oikea kiviröykkiö ois vierähtänyt sydämeltä ja nyt pystyy sit kunnolla keskittymään niihin hommiin, mitä on vielä tehtävänä ennen kuin pojat syntyy.


Niin ja miltä tuntuu? Fyysisesti siltä, kun kantais isoa pinoa tiiliskiviä, jotka herää henkiin ja kääntyilee, vääntyilee, potkii, mahassaan. Kun tekee viis minuuttia jotain kotihommaa, esim. laittaa pyykkiä narulle tai tyhjentää astianpesukonetta, pitää tuon aikana pitää yhdestä kolmeen taukoa, kun tuntuu, että lähtee taju sekä jalat alta. Kävellä ei pysty myöskään viittä minuuttia pidempään, paitsi kaupassa ja jos ja ehdottomasti vain jos mukana on ostoskärry. Toisaalta ostoskärrynkin kanssa liikkuminen on rajattu: puol tuntia on jo liikaa. Sit yleensä liikkumisen vauhdin voi suhteuttaa siihen, etten ehdi ylittämään suojatietä vihreiden aikana ja vastoin kaikkia tottumuksia, mie oon se, jotka mummot kiilaa. Paitsi et mie en tietenkään juurikaan suojateillä liiku, koska lonkat on niin kipeet ja käveleminen tuottaa suurta tuskaa. Jätän muille nuo hommat ihan suosiolla.

Henkisesti olo on malttamaton vauvojen suhteen. Toisaalta tuntuu kuin koko ajan tekis miel itkeä pillittää, oli kyseessä sit jotain ilosta tai surullista, raskaushormonihurrikaani on kai pahimmillaan. Silti nyt helpottunut olo noiden työ- ja KELA-juttujen takia.

Katoava kokoero

Tänään oli taas äippäpolipäivä. Käytiin siellä aamulla ja pääsin vihdoin vähäksi aikaa sairaslomalle. Pari viikkoa nyt, sen jälkeen katsotaan tilannetta uudelleen.

Tällä kertaa meillä oli eri lääkäri. Pojilta kuunneltiin napaverivirtauksia, jotka olivat kunnossa. Painoarviot tehtiin ja tällä kertaa vaikutti siltä, ettei kokoeroa ole juurikaan: 887 ja 899 g, eli painoeroa vain 12 grammaa, kun se viimeeksi oli lähes kymmenkertainen. Pojat olivat raivotarjonnassa, lapsivettä oli normaalisti ja "siisti, homogeeninen takaseinämäistukka". Kohdunsuu oli kiinni.

Olotila on vienosti oksettava.

Kaverit?

Sitä on tullut pohdittua, et ymmärtääköhän nuo masuasukit, et niitä on siellä kaks. Viime viikonlopun aikana miusta on alkanu tuntumaan siltä, että ymmärtää. Aiemmin pojat on pitäneet omia potkimisrupeamiaan, mut nyt viikonloppuna on monta kertaa toinen potkassut ensin (toista?), sen jälkeen toinen "vastannut" ja taas toinen potkassut raivolla takasin. Samoin nyrkkeilyn kanssa. Toivottavasti on vain viatonta veljesten välistä painileikkiä...

Olo? Selkään sattuu, lonkkiin särkee, vatsa tuntuu sekaselta koko ajan lukuisten potkujen jäljiltä, aamusin vaivaa pahoinvointi, maha tuntuu jälleen räjähtävän, kun on niin pinkeenä, valivalivali...

Toivisten vuosi

Uusi vuosi 2008 lähti käyntiin ja se onkin meiän vauvojen vuosi. Helmikuun alussa kiinalaisen horoskoopin mukaan Sian vuosi muuttuu Rotan vuodeksi. Toivotaan, että meiän vauvojen kiinalaisiksi merkeiksi tulee Rotta.

Myö ei syystä jos toisestakaan :) vuoden vaihtumista kovin railakkaasti juhlittu. Tehtiin alkuilta remppaa, katottiin leffaa, syötiin ja katottiin ilotulitusta ikkunasta. Hyvä harjoitella tulevien uusien vuosien varalle, nimittäin ei varmaankaan tule moneen vuoteen railakkaita uusia vuosia meiän perheelle.

Tänään käytiin taas äitiyspolilla ultrassa. Kaikki oli niin hyvin, ettei lääkärikään vaivautunut miuta sairaslomalle päästämään. Poikien painoarviot oli tällä kertaa 670 ja 780 grammaa.

Mieliala: väsynyt, haikea

Olotila: oksettaa, närästää, väsyttää

Närästääkö?

No närästäähän se. Sitä luuli sillon viikon 16 kohalla, et nyt on pahoinvoinnit ohi, mut mitä vielä. Taas saanu harva se päivä viihdyttää WC-pönttöä. Ja etenkin tuo tuntuu aamuisin tai jos on jotain makeeta syöny. Sit kun ei okseta, niin sit vaan närästää. Närästäminen ja karvasveden nousu tuntuukin oikeestaan ihan kivalta tuon pahoinvoinnin rinnalla. Ähky sen sijaan ei ja se tulee jo ihan parin leipäpalan syönnistäkin.

Helmillä alkoi juoksu ja se lähti Mäntsälään hoitoon. Ihan rehellisesti sanottuna on ollut paaaaljon helpompaa käydä lenkkeilemässä vain Huugon kanssa. En tosin pysty enää kovinkaan pitkiä lenkkejä tekemään, mutta sen verran mennään kuin jaksetaan. Välillä hidastaen ja välillä pidetään taukoa bussipysäkillä.

Neuvolassa käytiin perjantaina. Painossa ollaan jälleen kerran uudella kymmenellä, varmaan lähemmäs 15 kg tullut jo tässä vaiheessa. Hemoglobiini myöskin oli lähtenyt noususuuntaan ollen tällä kertaa 122. Eikä vielä merkkiäkään raskausdiabeteksestä tai -myrkytyksestä ja hyvä näin (koputan puuta). Poikien sydänääniä kuunneltiin ja olivat Pikku-Toiviksella n. 163 ja Isolla-Toiviksella n. 158. Sf-mitta oli 26 cm (näillä viikoilla normisti 20 - 22 cm).

Olo on ollut noita närästyksiä, ähkyjä, pahoinvointeja, selkäkipuja, pienestä hengästymisiä, jatkuvia vessakäyntejä ja äärettömän hankalaa nukkumista lukuunottamatta ihan hyvä. Fyysisesti. Jouluaaton aattona saatiin taas surua. Pappa nukkui pois aamukuudelta. Mut Papalla on nyt parempi olla. Ei kipuja eikä tuskaa.

Onneks tää vuosi päättyy huomenna. Liian paljon kuolemaa on mahtunut yhdelle vuodelle. Miun isän kumpikin vanhempi, miehen isänisä sekä ystäväni. Toivokaamme ens vuodelle iloa ja onnea!

Hyvin pyyhkii

Taas yks äitiyspolikäynti takana. Ja hyvin oli kaikki. Ite olin hieman huolissaan kohdun tilasta supistelujen takia, mut näköjään se oli turhaa, kun muutoksia ei ollut tapahtunut. Poikien painoarviot oli eilen (rv 23 + 1) 515 ja 565 grammaa. Kuten olen vaistonnutkin, pojilla oli kaikki - taas - kunnossa. Ehkä jonain päivänä on toivetta päästä sairaslomalle.

Nyt on joka tapauksessa laitettu vanhempainetuushakemukset palkkahallintoon, josta ne lähtee sitten Kelalle. Toivottavasti saataisiin päätökset pian, tahtoisi jo tutkia äitiyspakkauksen sisältöä :) . Tänään mennään rv 23 + 2 ja henkinen olotila on mitä parhain. No, eipä tällä hetkellä tuossa fyysisessäkään oo valittamista, mitä nyt jalat ja sormet tuntuu turvonneilta...

Taas yksi rajapyykki ylitetty

Eilen tuli jälleen uuden rajapyykin ylitys. Tuo rajapyykki oli 22 viikkoa eli 154 vuorokautta. Se tarkoittaa sitä, että nyt meille voidaan kirjoittaa todistus raskaudesta ja sen kanssa voimme sitten hakea äitiysavustusta, äitiys- ja vanhempainpäivärahaa, lapsilisää sekä isyysrahaa.

Koska meille tulee kaksi vauvaa kerralla, meidän on mahdollisuus valita äitiysavustuksena haluamamme yhdistelmä äitiyspakkauksia ja rahallista tukea. Tuo rahallinen tuki, joka "vastaa" äitiyspakkausta on 140 euroa. Saamme valita kolme, yksi avustus ensimmäisestä lapsesta ja kaksi toisesta. Me ajattelimme ottaa kumpaakin poikaa varten yhden äitiyspakkauksen ja jäljelle jäävän avustuksen rahana.

Pojat ovat olleet taas vilkkaina. Liikkuvat koko ajan enemmän ja potkut tuntuvat voimakkaampina. Tuntuu kuin ne eivät koskaan olisi paikallaan. Viimeisimmässä ultrassa viime viikolla Ison-Toiviksen painoarvio oli 400 grammaa ja Pikku-Toiviksen 330 grammaa. Vauhdilla ne kasvavat.

Henkisesti oma olo on huipussaan. Mieli on hyvä ja uskon, että pojillakin on kaikki hyvin. Fyysisesti sitten ei ihan samalla tavalla: öisin ei pysty nukkumaan juuri mitenkään ja jos saankin unta monen tunnin pyörimisen jälkeen, niin heräilen ennen kellon soittoa, ehkä montakin kertaa. Töissä tämä luonnollisesti aiheuttaa sen, etten meinaa millään kestää hereillä. Ensimmäiset supistuksetkin on koettu. Paikallaan ei pysty istumaan kauaa, etenkään jalat alhaalla, koska minuutti minuutilta varpaat muistuttavat enemmän ja enemmän pieniä perunoita. Työpäivän jälkeen kengät puristavat turvonneita jalkoja. Aamulla herätessä sormet ovat kuin nakkeja, onneksi eivät koirat ole vielä sitä huomanneet. Välillä pötkähtäessäni työpäivän jälkeen sohvalle löhöämään, en pääsekään sieltä itse pois, koska selkä on kipeä. Enkä edes vielä maininnut WC:ssä juoksemista tai aamuisia heikotuskohtauksia. En kyllä yhtään ihmettele, miksi raskautta kutsutaan raskaudeksi: tietenkin sen takia, että se on raskasta!