Tahtoo aikaa ja kuvia!

Nyt alkas olee kyl näperryksiä laiteltavaks tänne vaik hurumykke, mut ku ei oo kuvia. Ois tossua, koruja, saippuoita (viel toistaseks niit on muutamat jälellä!), rasvaa, virkattuja kukkia... Miul on muutama korutarviketilaus sisässä tuolla ulkomailla. Jospa sitä ehtis muutaman kuvan ottaa ennen ku ne saapuu ja tekeleiks päätyy.

Ehkäpä voisin vähän aktivoitua

Mie vähän mietin jo, et perustaisin kokonaan uuen blogin, johon alkasin laittaa kaikee väkerrystä, mitä täs tulee sillon tällön tehtyä. Sitä varten oli se Kikke tää tää, mut ku ei sinne oo tullu mitää laitettua pitkää aikaa ja se oli jaettu miulle ja K:lle ja haluisin kuitenki ehkä tehä sitä omaa. Et jos nyt sit tässä blogissa vähän aktivoituisin ja laittaisin tänne muutaki ku vauvakuulumisia.

Jos nyt kuitenki vielä jotain tuohon alkuperäseen aiheeseen. Ja ekana vaikka edelliseen postaukseen vielä yks lisäys, jota en ollu tuosta synnytystarinasta muistanu. Että vauvan asento sit ultrattiin vielä siinä puolen yön aikaan synnytyssalissa (Oiva siis synty 0.50). Lääkäri alko pohtimaan, kun olin jo 5 - 6 cm auki, et onkohan se vauva sittenkään raivotarjonnassa. Ja naama eellähän se oli.

Toissa viikonloppuna vietettiin ristiäisiä. Itse kastaminen tapahtui Hyvinkään ortodoksisessa kirkossa ja sen jälkeen ajeltiin meille kahvittelemaan. Kuopuksemme sai nimekseen Oiva Aarre Wäinämö. Aika aarrehan tuo vauva on, yhtä hymyä aamusta iltaan. Jos jotain on jääny isojen poikien vauvavuodesta mieleen, nii miusta tää tuntuu vähemmän temperamenttiselta (= helpommalta!!) noihin verrattuna. Tuo K totes Oivan synnyttyä sen näyttävän menninkäiseltä ja nyt viimesimpänä on todennut Oivan olevan yks päivänsäde!

Isoilla pojilla on muuten aika hurja uhma menossa. Tapellaan vähän väliä. Kiusataan toista tahallaan. Ei totella, jos jostain joutuu kieltämään ja sit lopulta suututaan, ku jotain ei saa tehä. No, onneks ne on ainakin toistaseks kumpikin ylpeitä isojaveljiä .

Ei ihan kuin Strömsössä

Miulla on hyvä kroppa, tai no sanotaan luotettava (kuvaa ehkä paremmin, kun on viime vuosina tullu muutama ekstrakilo tuohon ympärille). Se vaan on tähän mennessä kestäny kaiken kunnialla ja parantunu kaikesta ilman ongelmia. Kaksosraskauskin meni kuin oppikirjasta, samoin sitä seurannut sektio eikä tässä uusimmassakaan raskaudessa ollut mitään ongelmia.

Mie aattelin, et vauvan syntymä on vaan nopee pyrähdys sairaalassa. Mennään sinne, ollaan tarpeeks auki, ootellaan vähän aikaa, max 12 tuntia, ehkä jollain miedolla kivunlievityksellä, pusataan pallero pois mahasta, otetaan rinnalle, hillutaan pari päivää sairaalassa vauvan kanssa ja palataan ehjänä kotiin. Kaikkialla ennustettiin 3,5 - vajaa neljäkilosta vauvaa ja sellasenhan pitäs tulla "ihan helposti".

Perjantaina 9.7. oli ensimmäinen yliaikaiskontrolli Hämeenlinnan äitiyspolilla. Viikkoja 41 + 3. Kaikki oli ultran mukaan kunnossa, kaula vähän lyhentynyt ja vauvan painoarvio 3,8 kg. Uusi aika tiistaille rv 42+0. Tekivät lapsivesitestin, jonka piti olla negatiivinen. Mut ei se ollutkaan, ne soittivat perään, kun oltiin lähetty, et tulkaapa seuraavana aamuna takas, testi olikin heikosti positiivinen.

Illalla alkoi kipeet supistukset, joita tuli parhaillaan kahen minuutin välein. Aateltiin, et josko vauva syntyis mein kolmevuotiskihlapäivänä, 10.7. Supistuksia tuli muutaman tunnin, sitten ne loppuivat kokonaan. Ei tullut perjantaina lähtöä.

Seuraavana aamuna käytiin taas synnärillä. Uus lapsivesitesti - negatiivinen - ja pikanen ultraus. Oiskohan se kohdunkaula ollu taas vähän lyhentynyt. Aika kovasti tuo lääkäri runno paikkoja. Aattelin, et jos eilinen tutkimus sai monen tunnin supistukset aikaan, nii kyllä tällä runnomisella vauva sitten syntyy. Miulta otettiin myös PVK ja luvattiin ilmotella, jos siinä jotain kummaa olis.

Illalla supistukset alkoi taas, ehkä jossain kuuden korvilla. Aluks kymmenen minuutin välein ja siitä sit tihentyen parhaillaan kolmen - neljän minuutin välein, kestot lähempänä minuuttia. Tätä jatku useemman tunnin, mut sillon tuntu, et ei tää vielä tuu. Kun supistukset jatku vielä puolen yön aikaan, soitettiin lastenhoitoapua ja parin tunnin päästä oltiinkin synnärillä. Supistukset tais tulla neljän minuutin välein. Meit otettiin sisään, tutkittiin (kanavaa vähän jälellä, ulkosuu sentin auki) ja passitettiin tarkkailuhuoneeseen (oli muuten harvinaisen mukavaks tehty tuo, vähän kuin maalaisromanttinen hotellihuone keskellä sairaalaa :D ). Ja K siis yöpyi tuolla miun kanssa. Eipä siinä kyllä saanu kauheesti nukuttua, kun supistuksia tuli alle viiden minuutin välein.

Aamulla taas tutkittiin. Kohdunkaulasta "kova reuna" jälellä, sentin auki kauttaaltaan. Yöllä ne tais vähän väläytellä käynnistystä, mut aamulla todettiin, et kun luonnollisesti jotain tapahtuu, nii annetaan mennä omalla painollaan. Sain kuitenkin Oxanestin aamulla pakaraan, et saisin vähän nukuttua, kun supistukset jatkuivat yhä vajaan viiden minuutin välein. Eipä tuo Oxanest paljon kipua helpottanut, mut sain nukuttua tunnin - pari (ja sen lisäks sain hallusinaatioita ja ihan kamalan kutinan). Siinä sitten vietettiin aikaa sairaalan ympäristössä koko ajan supistellen ja parin tunnin välein käyrillä ja pari kertaa tehtiin sisätutkimuksia, jos jotain olis tapahtunut. Mut eihän siellä mitään ollu tapahtunu. Jossain vaiheessa sain taas Oxanestia, mut sama, kamala kutina siitä tuli kuin ekallakin kerralla. Ekalla kerralla vaan aattelin, et ne saattais olla vanhoja itikan puremia, jotka kutisee, mut eihän se sitä ollu. Jäätiin taas yöks tarkkailuhuoneeseen ja sain Prikanylin yötä vasten supistuksia vaimentamaan, jotta saisin vähän nukuttua. Seuraavana päivänä ehkä käynnisteltäisiin.

Heräsin kolmen - neljän tunnin unien jälkeen taas noin neljän minuutin välein tuleviin kipeisiin supistuksiin. Jokohan tänään vois käynnistellä, kun ei tää tunnu etenevän ja mie vaan väsyn tästä? Aamulla taas tutkittiin ja todettiin, et oon lähes kaks senttiä auki ja "kova reuna" yhä jälellä. Mut kuulemma kun edistystä tapahtuu (hmm...), niin annetaan mennä luonnollisesti. Päivä meni suunnilleen samoin kuin edellinenkin, paitsi et halusin jotain kipuun ja tällä kertaa sain Tramalia, kun valittelin, et Oxanestistä tulee kauhee kutina ja hyöty on paljon haittaa pienempi. Tramalista sain mustelmat käteen ja jalkaan, mut se autto vähän Oxanestia paremmin, vaik hoitajat tuolla sitä epäilivätkin. Illalla todettin taas, et mitään ei oo tapahtunu ja sain Prikanylin taas yöks. Passitin K:n kotiin nukkumaan. Huomenna aamulla käynnisteltäisiin (vai olikohan tääkin vain tyhjä lupaus?).

Tiistaiaamuna neljän tietämillä heräsin - taas vaihteeks - kipeisiin supistuksiin, jotka tulivat alle viien minuutin välein. K tuli ajoissa aamulla sairaalaan ja pikkuhiljaa supistukset hidastuivat ja loppuivat kokonaan. Tutkittiin ja mitään ei ollu tapahtunu aamun aikana. Kohta sit käynnisteltäisiin. Ekana puhkastaan kalvot. En kauheesti vaivautunut miettimään, et onko se se paras mahollinen tapa käynnistellä. Ihan rehellisesti, kaks ja puol vuorokautta kestäneet (yhteensä vain noin 6 - 8 tunnin tauolla Prikanylin ansiosta), pääsääntösesti alle viien minuutin välein tulleet supistukset oli kuluttaneet tän äitin henkisen kantin aika loppuun ja en muuta halunnu kuin et päästäis hommassa eteenpäin.

Kalvot puhkaistiin ja vauvalle laitettiin Scalp-anturi. Tuo Scalpin laitto oli varmaan yks henkisesti kamalimpia asioita, mitä oon koskaan kokenu. Kun tunsin, miten sen laiton jälkeen vauva vetäytyi ihan kohdun ylimpään osaan, pakoon kipua. Se paikka, missä vauva oli koko elämänsä asustanut, ei ollutkaan enää turvallinen pesä, vaan sitä tökittiin siellä. Eikä se valitettavasti ollut viimenen kerta, mut siitä myöhemmin.

Kalvojen puhkaisusta ei lorissut lapsivettä, kuten kaikki olivat epäilleet ja siihen valmistautuneetkin (joku lapsivesiastia oli alla varmuuden vuoks). Ilmeisesti vauvan pää oli tulppana kohdunsuulla. Säännöllisten supistusten piti alkaa kahen tunnin sisään, mut eipä niitä tullut kuin ihan loppuvaiheessa kaks ja kahenkymmenen minuutin välein. Ei se miulle ainakaan kauhee yllätys ollu, et kohtu ei enää tuossa vaiheessa jaksanu supistella. Ei siinä muuta ku passitettiin meit sitten synnytyssaliin ja oksitosiinitippaan. Tää tapahtu jossain puolen päivän tietämillä.

Synnytyssalissa laitettiin sit oksitosiinia tippumaan. Tais siinä tunti tai pari mennä ennen ku se alko tehoomaan. Kerran siin välissä taiettiin sitä annostustakin nostaa (ja tässä vaiheessa olin jo aika moneen kertaan kysyny, et miten pitkään tätä hommaa jatketaan ennen kuin mennään sektioon, nimittäin olin tosi loppu jo tuossa vaiheessa). Sit niitä supistuksia alko tulemaan säännöllisesti ja alko vähän olla jo enemmänkin potkua niissä. Synnytystä ei ollu kuitenkaan "virallisesti" vielä julistettu alkaneeks, niin miulle tarjottiin Tramalia. En kyllä tiiä, et oliks siitä kauheesti apua. Mie oli väsyny henkisesti ja fyysisesti ja miuhun sattu ja miuta itketti.

Vähän ajan päästä yks hoitaja tajus tarjota ilokaasua, joka kyllä pelasti tilanteen. Kai sitä synnytystä siinä vaiheessa piettiin jo alkaneena. Opeteltiin ilokaasun käyttöä ja hoitaja jäi siihen höpöttämään jotain. Miuta nauratti ihan kamalasti ja yritin väkisin pysyä vakavana kunnes hoitaja lähtee pois - ja onnistuinkin. Se ilokaasu kyl helpotti tilannetta henkisesti ja sit autto siihen koko ajan voimistuvaan kipuunkin, omalla tavallaan. Miusta alko ihan oikeesti tuntumaan, et kyllä tää vielä alakautta syntyy ja mieli oli hyvä. Iltaan asti siinä sitten vetelin ilokaasua, kunnes tutkittiin ja todettiin, et nyt edistyy, mut hitaasti ja nostetaan oksitosiinin määrää (se taiettiin jossain vaiheessa ottaa poiskin, kun näytti supistuksia tulevan muutenkin). Siinä ne sit sano, et epiduraalia vois pistää. Mie olin sitä mieltä, et pärjään kyllä oikein loistavasti tän ilokaasun kanssa, mut jotenki ne ympäripuhu miut siihen epiduraaliin siinä. Mie kai jotenki siinä tilanteessa aattelin, et ne laittaa sitä oksitosiinia niin paljon, et niistä kivuista tulee normaaliin verrattuna moninkertaset.

Epiduraali laitettiin ja kipu hävis kokonaan (miun mieliala kyllä laski), vaik supistuskäyrä näyttikin aika hurjaa. Mie jopa nukuin pari tuntia. Siinä kävi joku hoitaja ottamassa miulta taas PVK:n, kun edellisen kerran (lauantaina) miul olikin ollu tulehdusarvot koholla. Lääkäri välillä tutki ja jossain vaiheessa alkoi puhua vihertävästä lapsivedestä. Sykkeet romahtivat vähän supistusten aikana. Sit pitikin ottaa vauvalta verikoetta (pH) ja sitä otettiin sit kolme kertaa, kun se kone, jolla sitä näytettä piti analysoida, ei toiminut kunnolla, vaikka kuulemma oli just uus laite tilattu edellisen reistailtua. Ja vauvaparan turvalliseen "pesään" oli taas tunkeuduttu ja satutettu vauvaa kohdussa ollessaan. Lopulta kone antoi tuloksen, joka oli niin raja-arvoilla, et se koe olis pitänyt toistaa puolen tunnin välein. Samaan syssyyn tuli miun verikokeen tulokset: tulehdusarvot yhä koholla. Lääkäri mietti, et pitäskö leikata. Kuulemma, jos tilanne kohdunsuulla ois ollu 8 - 9 cm auki, niin ei tarttes leikkaamista pohtia, mut tässä vaiheessa ei oltu kuin 5 - 6 cm auki. Lääkärin pohtiessä joku tuikkas miun kainaloon kuumemittarin ja kohta se piippas: 37,9 astetta Celsiusta ja lääkäri ei enää pohtinut. Miuta alettiin valmistella kiireelliseen sektioon. Koitin kysellä, et josko sen vois hoitaa sillä samalla epiduraalilla, mut leikkaussalissa ne tökkäs sit sen spinaalin kuitenkin. Katetrin laitto vähän pelotti, kun viimeeks se ei oikeen menny hyvin, mut nyt tais onnistua paremmin, kun oli epiduraalikin pohjalla eikä siitä muutenkaan oo tähän päivään mennessä tullu samanlaisia kipuja kuin edellisestä katetroinnista.

Puudutus tuli ehkä voimakkaampana kuin isompien poikien syntyessä. Palelti, mut kuitenkin vähemmän kuin viimeeks. Avasin ja puristelin nyrkkejä oikeestaan koko ajan leikkaussalissa. Näin vauvan kahdelta vilaukselta, ekan kerran heti synnyttyään, toisen kerran sain hetken silittää vauvan poskea. 14.7. klo 00.50 merkittiin Oiva-pojan syntymäajaksi. Sitten vauva vietiin pois. Miut kursittiin kokoon ja aloin yrittää liikuttaa varpaita, sen jälkeen kun piti päästä osastolle K:n ja vauvan luokse. Joku kertoi, et vauva oli iso, 4330 g ja 53 cm. Vähän ajan päästä sain vasemman jalan reisilihaksen jännittymään, jatkoin jännittämistä ja rentouttamista ja kohta heiluivat varpaatkin. Kohta sama oikeella. Kuulemma sit pitikin laittaa epiduraalista apua kipuun vielä puol tuntia, olivat lääkärin kanssa näin sopineet. Mut sit miuta tultiin lopulta hakemaan osastolle.

Miut vietiin huoneeseen, jossa oli eräs toinen äiti vauvansa kanssa. Odotin näkeväni K:n ja vauvan, mut ei ne olleet siellä. Kysyin hoitajalta ja hoitaja sanoi, et se passitti K:n kotiin ja vauva on lastenosastolla. Mie en ihan vähään aikaan sitä tajunnut, et mitä se tarkottaa. Ehkä mie aattelin, et joku hoitaja vaihtaa sille vaippaa, tms. Sit kun joku jossain vaiheessa alko puhumaan vastasyntyneiden teho-osastosta, mie tajusin ja mie en tienny, miten vauva voi ja miks se on siellä. Miulle sanottiin vaan, et vauva voi hyvin, mut miun järkeen ei kyllä siinä tilassa menny, et miten vauva voi voida hyvin ja olla samaan aikaan teholla.

Jotenkin selvisin aamuun, vaikka tiukkaa teki - henkisesti. Se ei haitannu, et epiduraalipumppu pysäytettiinkin yöllä, kun se vaan huuti jotain koko ajan. Sain jonkun antamaan miun puhelimen miulle sairaalakassista ja soitin heti K:lle, joka sit kohta tulikin sairaalaan. K ei tiennyt mitään, et vauva oli VTO:lla. Joku kertoi miulle, et vauvan hapetusarvot oli yöllä olleet ihan siinä rajoilla, et ovatko ok vai ei ja sen lisäks verensokeri oli alhainen, niin sen takia oli vauva viety teholle. Mie pääsisin vauvaa kattomaan heti kun voisin nousta ylös. Aamupäivällä yritin jo nousta, mut sektiohaava tihkui verta, niin eivät antaneet miun jatkaa ylösnousuyrityksiä. K kävi vauvaa kattomassa aamupäivällä. Iltapäivällä pääsin vihdoin ylös, K oli hakenut isommat pojat hoidosta ja päästiin vihdoin kattomaan Oivaa, mie pyörätuolissa, mut kuitenkin. Oiva pääs tuolloin pois happikaapista.

Mie olin huolissani myös imetyksestä. Kysyin, et millon pääsen imettämään ja tuntu, et kukaan ei oikeen kuunnellu. K toi miulle jo keskiviikkona rintapumpun sairaalaan, niin sain ainakin ite yrittää alotella sen avulla, että maito alkas mahollisimman hyvin nousta kehnosta alusta huolimatta.

Torstaina olin jo paremmin jalkeilla, kävin VTO:lla osallistumassa vauvan jokaiseen hoitohetkeen ja pääsin imettämäänkin. Se onnistuikin hyvin, ainakin paljon paremmin kuin isojen poikien kanssa, mut toisaalta en enää ite ollu ensikertalainen imettäjä. Tehtiin syöttöpunnituskin ja oli 20 milliä menny. Puhuttiin, et perjantaina Oiva pääsis jo vierihoitoon. Torstaina nous maito kunnolla ja kävin sitä pojalle pumppaamassa.

Perjantaina pääsin imettämään kans joka syötöllä ja illalla verensokerit olivatkin jo niin hyvät, et Oiva pääs vierihoitoon. Yöllä piti kuitenkin mittailla verensokerit kolmen tunnin välein sekä tehdä syöttöpunnitukset ja tarvittaessa antaa lisämaitoa (ite pumpattua :) ), mut sitäkään ei ekan syötön jälkeen tarvinnut tehä, vaan poika söi yöllä jopa oman annoksensa kaksinkertaisena ja verensokerit pysyivät hyvinä. Lauantaiaamuna lopetettiin verensokerin mittaukset ja päästiin vauvantahtiseen ruokailuun, paitsi yli neljää tuntia ei saaneet syöttövälit olla vasta kuin illalla. Lääkärin tarkastus oli lauantaina ja siinä lääkäri totesi kaiken olevan niin kuin pitääkin. Sain myös tietää pojan saamat Apgar-pisteet: 7 - 10.

Sunnuntaina kotiuduimme. Ihan mukavaa oli olla sairaalassa, kun ei tarvinnut nähä ruuanlaiton vaivaa, mut oli kyllä ihana palata kotiinkin. Oli nimittäin aika hirmunen ikävä jo isompia poikia ja K:a.

muoks. lisäsin vielä noitten sykkeitten romahtamisen supistusten aikana.

Lisätään vielä, että "pääsyyksi" kiireelliseen sektioon merkittiin ymmärtääkseni pitkittynyt synnytys, joka johtui vauvan avotarjonnasta ja suuresta koosta. Ja napanuora oli kiertyneenä jalan ympäri.

Tarinaa luvassa piakkoin

Taas on unohettu päivitellä. Tai unohtettu ja unohettu. Eihän tässä oo tän touhukaksikon menossa kauheesti aikaa päivitellä blogia. Pahin uhmaikä nimittäin meneillään.

Kerrottakoon jo kuitenkin seuraavaa: meille syntyi kolmas prinssi rv 42+1 14.7.2010, kriittisiltä mitoiltaan 4330 g / 53 cm / 37 cm. Synnytys ei mennyt kuin Strömsössä ja siitä on tarinaa luvassa. Ihan pian.