Lähes kolkyt täynnä

Huomenna tulee täyteen 29 viikkoa ja sit enää viikko ja ollaan lääkärinkin sanojen mukaan turvallisilla vesillä. Välillä sitä toivoo, että vois vaan nukahtaa ja herätä jonain kauniina päivänä ja lapset oiskin valmiita syntymään. Olo on oikeesti "vähän" tuskanen.

Perjantaina käytiin neuvolassa. Yllättäen paino ei ollut miulla noussut joulun jälkeen, vaikka vauvat ultrien perusteella ovatkin kasvaneet. Kaikki muu sen sijaan olikin kunnossa ja Pikku-Tee yritti kovasti rikkoa sydänääntenkuunteluanturia potkimalla. Tästä lähtien käydään neuvolassa kahden viikon välein entisen neljän viikon sijaan.

Tänään oli taas äitiyspolikäynti ja lääkäri oli sama kuin viimeeksi. Painoarvioissa kumpikin poika ylitti kilon rajapyykin: Iso-Tee 1290 g ja Pikku-Tee 1165 g. Lääkäri totesi pojat "erittäin runsaasti liikkuviksi" ja sitä ne on nyt olleetkin. Toiset huolestuu, kun vauvat ei liiku, mie mietin, et pitäiskö siitä huolestua, kun vauvat ei oo hetkeekään paikallaan? Nyt lähes neljä vuorokautta jatkunut maratooni on pitänyt tehokkaasti hereillä ja en käsitä, millä sitä oon jaksanut muutaman tunnin unilla per yö. Vinkiksi lääkäriltä saatiin vino pino tyynyjä kasattuna joka puolelle.

Sain sit myös sairaslomaa. Tai siis jatkoa sairaslomalle ja nyt ihan sinne äitiysloman alkuun asti. Töissä kävin esimiehen kanssa haastelemassa ja hain samalla jotain henk.koht. tavaroita ja pakkasin töihin jäävät tavarat kasaan. Tuohon rakennukseenhan en tuu palaamaan, jos kaikki vaan menee niin kuin pitää. Vein työkavereille pullaa. Hassua kyllä, hieman haikea olo oli lähteä töistä, kun tietää, ettei sinne mee ehkä pariin vuoteen. Tai no ainakaan vuoteen. Toisaalta kuitenkin kun tuolla tuli käytyä ja sain jopa selvitettyä vanhempainetuushakemuksen laidan (viipyivät mein palkkahallinnossa turhan pitkään), tuntuu kuin oikea kiviröykkiö ois vierähtänyt sydämeltä ja nyt pystyy sit kunnolla keskittymään niihin hommiin, mitä on vielä tehtävänä ennen kuin pojat syntyy.


Niin ja miltä tuntuu? Fyysisesti siltä, kun kantais isoa pinoa tiiliskiviä, jotka herää henkiin ja kääntyilee, vääntyilee, potkii, mahassaan. Kun tekee viis minuuttia jotain kotihommaa, esim. laittaa pyykkiä narulle tai tyhjentää astianpesukonetta, pitää tuon aikana pitää yhdestä kolmeen taukoa, kun tuntuu, että lähtee taju sekä jalat alta. Kävellä ei pysty myöskään viittä minuuttia pidempään, paitsi kaupassa ja jos ja ehdottomasti vain jos mukana on ostoskärry. Toisaalta ostoskärrynkin kanssa liikkuminen on rajattu: puol tuntia on jo liikaa. Sit yleensä liikkumisen vauhdin voi suhteuttaa siihen, etten ehdi ylittämään suojatietä vihreiden aikana ja vastoin kaikkia tottumuksia, mie oon se, jotka mummot kiilaa. Paitsi et mie en tietenkään juurikaan suojateillä liiku, koska lonkat on niin kipeet ja käveleminen tuottaa suurta tuskaa. Jätän muille nuo hommat ihan suosiolla.

Henkisesti olo on malttamaton vauvojen suhteen. Toisaalta tuntuu kuin koko ajan tekis miel itkeä pillittää, oli kyseessä sit jotain ilosta tai surullista, raskaushormonihurrikaani on kai pahimmillaan. Silti nyt helpottunut olo noiden työ- ja KELA-juttujen takia.