Elämäni paras päivä

Perjantai, 4.4.2008, Ukon päivä oli elämäni pelottavin päivä. Mutta se palkkio kaikesta siitä pelosta teki päivästä myös elämäni parhaan ja unohtumattomimman.

Maanantaina, maaliskuun viimeisenä päivänä, odottelin soittoa äitiyspoliklinikalta. Minulle oli kerrottu, että saisin sieltä joko seuraavan ajan äitiyspoliklinikalle tai ajan elektiiviseen sektioon. Raskausviikkoja oli kerääntynyt 37 + 6 eikä vauvat olleet antaneet pienintäkään merkkiä, että aikoisivat ulos tulla. Jännitin kotona koko aamupäivän. Lopulta äitiyspoliklinikalta soitettiinkin. Sain ajan käyrille seuraavalle päivälle.

Tiistaina, aprillipäivänä ajoimme äitiyspoliklinikalle. Käyrienottohuoneessa oli toinenkin äiti, joten menin huoneeseen vain kätilön kanssa ja Kimmo jäi odotustilaan lukemaan lehteä. Käyriä ehdittiin ottaa ehkä parisenkymmentä minuuttia, kun viimeeksi tapaamamme lääkäri tuli luokseni. Sain kuulla jotain shokeeraavaa. Minulle tehtäisiin suunniteltu keisarinleikkaus tulevana perjantaina. Tietysti tämä oli odotettavissa ja oikeastaan arvasinkin, että ihan pian päätöksiä alettaisiin tekemään. Silti varmaan puolet lääkärin puheesta meni ohi ja olin kuin puulla päähän lyöty. Hetken kuluttua lääkäri meni pois ja kätilö kutsui Kimmon huoneeseen (toinen äiti oli jo tässä vaiheessa menny muualle). Kerroin Kimmolle, että perjantaina vihdoin tapaisimme vauvamme. Kätilö kävi kanssamme läpi sektion kulkua ja antoi ohjeita valmistautumiseen. Lisäksi kävin labrassa verikokeissa. Saimme vielä yhden ajan käyrille torstaille. Niin, ja käyrät muuten tuolloin kuten torstainakin (josta ei sen enempää) olivat kunnossa ja vauvat näyttivät hienosti porskuttelevan vatsassa.

Perjantaille, viikkoja oli tuolloin 38 + 3, saimme ohjeen olla sairaalassa klo 7.30. Heräsimme siinä viiden tietämillä niiltä säälittäviltä unilta, mitä ehkä onnistui pari tuntia näkemään, jos sitäkään. Nimittäin sekä Kimmo että minä jännitimme todella paljon. En ollut saanut edellisen illan jälkeen lainkaan syödä tai juoda mitään ja vatsa oli muutenkin tyhjä iltaisen peräruiskeen jäljiltä. Kävin suihkussa ja Kimmo söi sillä välin jotain pientä aamupalaa. Puin päälle ja Kimmo otti viimeisen kuvan muistoksi siitä valtavasta vatsasta, jota ei enää muutaman tunnin päästä olisi. Lähdimme ajamaan kohti Hyvinkäätä.

Olimme äitiyspoliklinikalle n. klo 7.20 ja menimme käyrille. Käyriä otettiin ehkä kymmenisen minuuttia ja kätilö totesi ne hyviksi. Toinen kätilöistä kävi hakemassa tulevalle isälle sairaalavaatteet ja sitten meitä ohjattiinkin jo osastolle. Minulle puettiin avopaita ja ohjattiin sänkyyn. Sitten laitettiin vielä virtsakatetri. Ja kyllä, se tuntui tosi ikävältä. Jouduin juomaan pahanmakuisen nesteen pahoinvoinnin estämiseksi. Pelotti ja mielessä pyöri vain koko ajan, että muutaman tunnin päästä tämä on ohi. Ihan hetken ehdimme olla siinä ja sen jälkeen minua alettiinkin kärrätä leikkaussaliin.

Klo 8.15 pääsin leikkaussaliin ja epiduraalia alettiin valmistelemaan. Kätilöt lähtivät johonkin ja leikkaussalissa olikin paljon uusia ihmisiä. Eikä miulla ollut hajuakaan puolienkaan funktiosta siellä, vaikka jokainen taisi käydä tervehtimässä. Anestesialääkäri jäi mieleen. Ehkä siksi, että kuulemieni kauhutarinoiden vuoksi olin pelännyt epiduraalin laittoa ehkä kaikkein eniten koko sektiossa. Sängyllä siirtelyn, tiputuksen ja happinaamarin laiton jälkeen epiduraali päästiinkin laittamaan ja turhaan olin sitä pelännyt: se ei tuntunut missään ja jos olisin voinut valita, olisin mieluummin ottanut kymmenen epiduraalia kuin yhden virtsakatetrin laiton.

Kätilöt ja Kimmo tulivat leikkaussaliin n. 8.40. Kimmo istui pääni vieressä ja vaihdoimme jokusen sanan. Klo 8.45 joku huusi ”Alkaa!” ja sitten alettiin leikkaamaan. Alkuun ei tuntunut mitään. Silloin varmaan leikattiin reikää vatsaan. Hetken kuluttua vatsaani alettiin vääntämään ja kääntämään jokaiseen suuntaan. Vähän kuin olisi katujyrän alle jäänyt. Aika tuntui kuluvan hitaasti, luulin tuon vääntelyn kestäneen ainakin puoli tuntia. Todellisuudessa aikaa ei mennyt kuin viitisen minuuttia. Klo 8.51 tunsin, miten ylävatsaa painettiin eri tavalla ja tiesin, että ensimmäinen vauva syntyisi juuri nyt. Taisi joku sanoakin, että nyt tulee ensimmäinen. Sen sekunnin kymmenyksen, joka kului, kun tunsin kohdun tyhjenevän ja A-vauvan ensimmäisen parkaisun välissä, olin jännittyneempi ja pelokkaampi kuin koskaan. Ehdin miettiä varmaan miljoonaa asiaa. Ja eniten mietin sitä, että mitä, jos vauva ei sanokaan mitään tai on eloton. Mutta onneksi tuota ei tarvinnut sitä sekunnin kymmenystä pidempään pohtia, nimittäin puhdas poikavauvan ääni kajahti ilmoille samantien ”Äää äää äää äää äää...” Kuuntelin ääntä haltioituneena ja helpottuneena. Samalla tunsin, että nyt pusketaan B-vauvaa ulos vatsasta. Klo 8.52 B-vauva olikin ulkona ja yritin kuunnella ääntä, mutta A-vauvan huudolta en kuullut B-vauvan huutoa lainkaan. Jostain kuulin, että vauva on kunnossa. Yritin kurkkia vauvojen ja kätilöiden suuntaan jotain nähdäkseni ja vilauksen näinkin. Kuulin kätilöiden keskustelevan antaako vauvoille yhdeksän vai kymmenen pistettä. Mikä helpotus, vauvat olivat kunnossa! Kohta kätilöt toivatkin vauvat näytille, joskaan en voinut muuta kuin katsoa, koska käteni olivat paksujen peitteiden alla sivuilla. Kätilöt ottivat muutaman kuvan ja sitten tuore isä lähtikin kätilöiden ja vauvojen kanssa pois leikkaussalista. Kello ei ollut ihan yhdeksää vielä.

Istukka ilmeisesti poistettiin sillä aikaa, kun vielä kummissani ihmettelin vauvojen tuloa, nimittäin muuten en muista tuota tapahtuneen. Kohtua alettiin painelemaan ja hieromaan kasaan. Aika ikävän tuntuista, etten sanoisi. Kello lähestyi puoli kymmentä ja olin aivan jäässä ja tärisin, kun vatsa saatiin vihdoin kursittua kokoon. Lääkäri vielä tuntui koettavan ompeleiden kestävyyttä ja pian minut siirrettiin leikkauspöydältä sänkyyn ja vietiin heräämöön.

Heräämössä sain petidiiniä tärinään ja lämpöpeiton lämmittämään jäistä oloani. Aika tuntui matelevan. Joku kävi kertomassa vauvojen koot. A-vauva oli 49 cm pitkä, painoi 3245 g ja päänympärys oli 36 cm, B-vauvan vastaavat mitat olivat 49 cm, 2755 g ja 34,5 cm. Lääkäri heräämössä kertoi, että pääsisin vauvojen ja Kimmon luokse heti, kun pystyisin liikuttamaan varpaitani. Voitte varmaan arvata, miten aloin aikaani kuluttaa. No, tietenkin yrittämällä heiluttaa varpaita. Pikkuhiljaa toinen jalka alkoi tuntumaan lämpimältä ja sain sitä hieman liikutettuakin, joskin tunto palasi varpaisiin vasta ihan viimeisenä. Toinenkin jalka alkoi lämpiämään. Noin tunnin heräämössä olon jälkeen minut tultiin hakemaan synnyttäneiden osastolle.

Kimmo odottelikin jo vauvojen kanssa huoneessa ja näytti olevan jo sinut vauvojen kanssa. Itsellä oli avuton olo toinen jalka turtana, nestetiputuksessa, katetroituna, sängyssä maaten. Mutta sainhan vauvoja rinnalle, taisin jopa yrittää imettääkin niitä jossain vaiheessa. Suuri unelma oli vihdoin totta: siellä olimme koko perhe (koiria lukuunottamatta), minä, Kimmo ja vauvat, joita niin pitkään odotimme.

Aika sairaalassa tuntui menevän hitaasti, vaikka kaikki hyvin menikin. Kimmo vietti sairaalassa jokaisen päivän aina aamun puolesta yhdeksästä iltaan puoleen yhdeksään, kauemmin eivät isät saaneet sairaalassa olla. Pääsin jalkeille jo perjantaina ja sain katetrin pois. Haava alkoi paranemaan ja kohtu oli aina supistunut lisää hoitajien sitä tunnustellessa. Maito nousi lauantain ja sunnuntain aikana rintoihin ja imetys sujui hyvin. Sunnutaina oli jo kamala koti-ikävä ja maanantaina se oli kahta kamalampi. Mikä kuitenkin tärkeintä, vauvat voivat hyvin koko ajan, vaikka keltaisuusarvot viimeisenä yönä säikäyttivätkin (verestä mitatut bilirubiiniarvot olivat kuitenkin kunnossa). Olimme sairaalassa tiistaihin asti, jolloin saimme luvan kotiutua.